Elämäni muuttava "joululahja"

Luulin, että unelmani elämässäni jäisivät vain unelmiksi. Että toivomani asiat toteutuisivat ehkä "sitten joskus". Nyt päätin, että haluan eläät tässä ja nyt. En odottaa, milloin elämä alkaa, milloin ihanat asiat tulevat
elämääni.

Tänään kotiimme tulee uusi perheenjäsen. Olen kaivannut hänenkaltaistaan jo vuosia, mutta varttuneempana epäröin, etten voisin ottaa tällaista vastuuta itselleni. Perustellut taloudellisilla syillä sen lisäksi. Ja olen näiden syiden antanut olla esteenäni, kunnes tajusin, etteivät ne olekaan tämän hetkisessä tilanteessa sellaisia, jotka voisivat minua pidätellä! Olen vapaa näistä kahleista, jotka ovat vuosia minua syöneet!

Joulukuun alussa otimme yhden rouvavanhuksen "testiin".

Oisin minä voinu tämänkin pitää. ^_^

Pentu varattiin meille kaksi ja puoli viikkoa sitten. Aikaa on ollut riittävästi varustautua:

 

Ehkä vähän liikaakin...?

Leikkikavereita kyllä riittää.

Haluaisin sanoa, että kuvissa olivat kaikki hankkimani tavarat. Ja haluaisin sanoa, että en odota vielä yhtä postipakettia, jossa olisi lisää juttuja.

Tiesin oikein hyvin, että koirassa on paljon kustannettavaa, mutta MISSÄÄN ei lukenut tai sanottu, että rahaa palaa autamatta, kun hätäinen koiranomistajan alku juoksee kauppoihin ja haluaa TYHJENTÄÄ ne kaikesta, jotta omalla hauvvalla olisi varmasti kaikkea kivaa. Siitä pitäs ehdottomasti olla varoitus. Joten teillekin tiedoksi. Varautukaa tähän. Ostatte kaikkea, jos teillä on yhtään jäljellä ihmisen alkukantaista keräilijän vaistoa. Tai ette kaikkea, vaan kaiken.


Nyt alkaa automatka kohti Nastolaa! Haemme neidin, joka pääsee ottaamaan kaikki nuo roinat käyttöön. :))))

Kuvia kotokaupungin reissusta ja vähän muutakin

Kuvasaldoa lokakuun reissultani:

Matkan päältä

Ajelua autossa ja ihana auringon lasku

 

 

 

 Mummolan kauneutta:

Mummin sukkavarastoa. Mistä noi käsityötaidot ois peritty?

Potra poika. Otin tän kuvan ihan blogiani varten! On meinaan suurin ja parhaiten syöneen näköinen orava, minkä oon kuunaan nähny. Jösses!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Möhkis söpöstelee äidin luona lakanoissa. Olivat jostain syystä sen mieleen.

Oh my gosh! Where did he go?!

 

Eksotiikkaa löytyi myös äidin parvekkeelta. Nähtävyyksien luona täytyi poseerata, kuinkas muutenkaan?

Minulle merkittävin ja tärkein hautapaikka

 

 

En ole täysin unohtanut käsitöitä. Uuttakin on aloitettu tässä välissä.

Mutta on kyllä tökkinyt, täytyy myöntää. Tämä selittää teille jotakin:

 

 

Anatomian opiskellu voi olla aika hajottavaa. Etenkin, jos ei pääse ekaa tenttiä läpi ja joutuu käymään kaksi muuta anatomian tenttiä läpi perään. Etenkin, kun uusintatentti on tänään ja kirjoitan mielummin blogia sen sijaan. Tuntuu kuitenkin, etten pääse siitä, eroon, vaikka mitä tekisin. Se on kaikkialla.

Otsikko "puu" päätyi mulla heti ihmisanatomian puuksi. Kuvasta voitte selvästi erottaa m. deltoideuksen, m. trapeziuksen, m. latissimus dorsin ja kyllä siellä taitaa pilkistää taidokkaasti maalattu m. levator scapulae. Ja keltainen kohta on onnistuneesti vangittu teokseen aponeuroosina, mutta senhän te kaikki varmastikin jo huomasitte.

Tentti alkaa neljältä, joten vielä on rutkasti aikaa paniikkilukea ja unohtaa kaiken jo oppimansa! Toivon mukaan palaan taas blogin maailmaan, kun saan nämä akuutit kiireet alta ja jonkun käsityöntapaisen valmiiksi. Siihen asti näkemiin!

Päiväni suppilovahveron kanssa

Tulin viikko sitten torstaina spontaanille vierailulle tänne kotikaupunkiini pohjoiseen pääkaupungista. Oli hassua, että minulle iski tämä mieliteko juuri silloin, sillä en ole aikaisemmin vain tullut, olen vieraillut ajan ja rahan puutteen takia ainoastaan joulu- ja kesälomilla . Mutta nyt tuntui siltä, että minun täytyy käydä Kainuussa. Syitä oli monia, mutta hassua siinä oli se, että minua itse asiassa tarvittiin täällä!

Tätini koiralla oli löytynyt vastikään kyhmy jalasta ja se oli leikattu pois. Haava oli vielä avonainen ja lähimenneisyys oli juuri opettanut, että sankarikoira Kaapo sai halutessaan suojalieriön pois päästään ja pääsi näin nuolemaan ja puremaan tulehdusarkaa paikkaansa. Tätini oli tullut miehensä kanssa etelestä asti tänne Kainuuseen hautajaisiin. Koiraa ei kuitenkaan voinut jättää yksin. Mistä koiravahti?

Silloin kohtalo puuttui peliin ja seuraavana päivänä soitin äidille ja kysyin, olisiko ok, jos tulisin käymään. Ja Kaapolle aka suppilovahverolle löytyi kaveri hautajaisten ajaksi. Nyt vahdittaisiin, että lieriö kanssa pysyy päässä ja ettei toinen pääse tekemään mitään koiruuksia!

Olen pienestä asti vinkunut itselleni koiraa ilman tuloksia. Kun saavutin aikuisiän ja muutin kotoa pois, vastuu koirasta on saanut minut epäilemään halukkuuttani ottaa lemmikkiä. Päivä Kaapon kanssa oli näin lapsenlikkana tosi kiva. Otimme mm. päikkärit, kävimme lenkillä ja sitten leikimme lelun noutamista ja sen etsimistä. Oli hauska nähdä, miten Kaapo rohkaistui ja oppi löytymään lelun vaikeimmista paikoista.

Lenkillä ei onneksi tarvinnut pitää suppiloa.

Nuuh nuuh, hajuja.

Pieni koirakuume iski. Ei valtava. Mutta ajatus olisi hauska, jos joskus elämääni kuuluisi tuollainen karvakasa. Mutta mustaa en hanki. Sellaisesta on tosi vaikea saada hyviä kuvia.




Tötterö kutittaa, mutta onneksi mummi rapsuttaa korvienkin takaa, niin olo helpottuu.



Olisi sen päivän voinut huonomminkin viettää. Seuraavana aamuna, kun nähtiin Kaapon kanssa, niin jostain syystä pikkuinen haki ensimmäisenä lelun minulle. Voi toista. :)

P.s. Te runsaat lukijani, jotka olette tulleet lukemaan upeita käsityöaiheisia postauksiani, pahoittelen, ettei tämän päivän postaus sellaisia koskenut. Toivottavasti ette ole täysin pettyineitä minuun. Blogiin tulee vielä käsityö- (ja totta kai Möhkis-) aiheisia kirjoituksia. Heti kun on jotain, mistä kirjoittaa. Sukat ovat edelleen pyöröpuikolla, odottavat kantapään aloitusta. Kärsivällisyyttä pyydän, kärsivällisyyttä. ;)

Syystunnelmia

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen puhunut.